20. prikaatin kaatuneet ja kadonneet Viipurissa

Viipurissa 20.6.1944 kadonneet 20. prikaatin sotilaat kummittelevat jälleen keskustelupalstoilla. Julkaisen ohessa oman tutkimukseni samaisesta aiheesta. Artikkeli on julkaistu Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen toimittamassa kirjassa Viipuri 1944 (WSOY 2007).

PRIKAATIN KAATUNEET JA KADONNEET

20. Prikaatin tappioksi kesäkuun 20. päivän taistelussa on esitetty vuosikymmenet prikaatin komentajan, eversti Armas Kempin 23.6.1944 laatiman yhteenvedon tietoja. Kemppi kirjoittaa itsekin tietojen luotettavuutta kuvaten ”vielä epätäsmällisten tietojen perusteella” kaatuneiksi 19, haavoittuneeksi 101 ja kadonneeksi 419 miestä. [1] Esitettyjä lukuja on käytetty vuosikymmenet sellaisenaan useissa teoksissa ja artikkeleissa. [2] ”Lopullisesti kadonneiden määrä on hämmästyttävä. Miten puolustustaistelussa, joka kesti vain muutaman tunnin eikä ollut erityisen ankara, voi kuolla 400 miestä, jos haavoittuneitakin oli vain sata? Sotahistoriamme suuria mysteereitä on kysymys, mitä noille miehille tapahtui”, pohtivat toimittajat Antti O. Arponen ja Martti Meuronen vuonna 2006 julkaistussa Teloitetut-kirjassaan. [3]

Kapteeni Uuno Tarkin tutkimukset

Viime vuosien kadonneiden suuren määrän selittämiseen keskittynyt julkisuus on jättänyt huomiotta Viipurin taisteluun itse osallistuneen Uuno Tarkin 1990-luvulla julkaisemat kirjat, jotka pohjautuvat hänen perusteellisiin arkistotutkimuksiin ja sotaveteraaniveljiensä haastatteluihin. [4] Tarkki päätyi virallista historiaa tuntuvasti pienempään kadonneiden määrään. Tarkin tappiolukujen hyväksymistä viralliseksi tiedoksi esti kuitenkin se, että sotahistoriankirjoituksen perusteokset esittivät Viipurin kadonneiden määräksi Kempin ensimmäistä ilmoitusta. Taisteluiden kulkuun nähden 419 kadonnutta oli hämmentävän suuri. Kadonneiden määrälle etsittiin selitystä muun muassa salaisesta kenttäoikeudesta, joka olisi teloittanut Viipurista paenneita sotilaita. [5]

Toimittaja Pasi Jaakkonen ratkaisi myytin

Tarkin jo aiemmin esittämiin Viipurin kadonneiden huomattavasti vähäisempään (noin 70) ja kaatuneiden paljon suurempaan määrään (yli 30) päätyi myös Ilta-Sanomien toimittaja Pasi Jaakkonen marraskuussa 2006. Artikkelissaan ”Vain 74 katosi Viipurissa” Jaakkonen osoitti Kempin ensimmäisen ilmoituksen periytymisen historiankirjoitukseen ja yhteyden nyt käynnissä olevaan spekulointiin Viipurin kadonneiden teloittamisesta Lappeenrannassa. [6] Väitteiden todenperäisyyden kyseenalaistaa myös professori Heikki Ylikangas tammikuussa 2007 julkaisemassaan kirjassaan Suomen historian solmukohdat. [7] Tarkin selvittämät katoamistiedot osoittautuvat hyvin tarkoiksi, kun niitä verrataan sodan loppuvaiheessa ja sodan jälkeen tehtyihin asiakirjoihin Viipuria puolustaneen prikaatin kadonneista sotilaista ja heidän henkilökohtaisiin sotilasasiakirjoihin. Tarkin työn arvoa lisää myös se, että hänellä ei ollut käytössään Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden internet-tiedostoa eikä sotavankitutkimuksien tietoja. [8]

Lisätietoa sotavankitutkimuksista

20. Prikaatin sotilaiden katoamistapausten selvittämisessä on ollut paljon hyötyä uusimmista sotavankitutkimuksista. Niistä ensimmäinen oli Timo Malmin lisensiaattityö Jatkosodan suomalaiset sotavangit neuvostojärjestelmässä, joka valmistui vuonna 1995. Teuvo Alava, Dmitri Frolov ja Reijo Nikkilä julkaisivat vuonna 2002 tutkimuksensa RUKIVER! – suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa, johon Nikkilä laati sekä sotavankeudessa kuolleiden että kotiin palanneiden yhteisen matrikkelin. Nikkilä on täydentänyt tutkimustuloksia Suomalaisen Klubin internet-sivuilla julkaisemissaan matrikkeleissa Palanneiden sotavankien ilmoituksia kadonneista ja Sotavankeudessa kuolleet suomalaiset. [9] Vankitietojen ohella jäljempänä esiteltävässä matrikkelissa on otettu huomioon Hangon vastaanottoleirillä vuosina 1944–1945 suoritettujen kuulustelujen tulokset, muun muassa tiedot vangiksijoutumistilanteesta ja taistelijatoverien kohtaloista. [10]

Nikkilä toteaa osuvasti, että sotavankeudesta palanneet sotilaat antoivat myöhemmissä kuulusteluissa tärkeitä tietoja ennen vangitsemistaan tapahtuneista asioista, ennen kaikkea sellaisten asetoveriensa kohtaloista, jotka eivät joutuneet sotavankeuteen, vaan kaatuivat. Taistelijatoverien tarkka kuolinaika ja -paikka oli usein vain sotavankeudesta palanneiden sotilaiden tiedossa. Nämä omaisille kallisarvoiset tiedot jäivät loppuvuoden 1944 ja alkuvuoden 1945 sekavassa tilanteessa usein kuitenkin välittämättä eteenpäin. [11]

Kansallisarkistossa paljon tietoa

Nyt julkaistava matrikkeli perustuu Sota-arkiston Suomen sodissa vuosina 1939–1945 menehtyneiden tiedostoon, edellä esiteltyihin vankitutkimuksiin ja arkistotutkimukseen; erityisesti 13. ja 15. Kaatuneiden evakuoimiskeskuksen, 20. Prikaatin, Päämajan valvontaosaston, Puolustusvoimain pääesikunnan valvontaosaston/-toimiston, Sotilaslääkintäarkiston virka-arkiston lääkintäarkiston sekä puolustusministeriön keskusosaston kuolleeksijulistamistoimiston arkistoihin. Tärkeimpinä tiedonlähteinä ovat olleet kadonneiden ja kuolleiden henkilökohtaiset sotilasasiakirjat, joita säilytetään Sota-arkistossa. [12] Asiakirjoista koottuja tietoja on verrattu Tarkin vuonna 1996 julkaiseman kirjan Taistelu Viipurista 20.6.1944 sisältämiin kuvauksiin katoamis- ja kaatumistilanteista. Tietojen yhdenmukaisuudet ja eroavuudet on kirjattu matrikkeliin.

Ensimmäiset yritykset selvittää Viipurin menetystä seuranneiden päivien kadonneiden määrä osoittautuivat mahdottomaksi tehtäväksi. Syynä oli arkistoissa ja kirjallisuudessa olevien tietojen epätäsmällisyydet ja ristiriitaisuudet. Arkistotiedon epäluotettavuus johtunee 20. Prikaatin 20.6.1944 alkaneista ja useita päiviä kestäneistä prikaatin joukkojen epäselvistä tilanteista ja niistä johtuneista henkilövahvuuksien kirjaamisen epätarkkuuksista. Jo Tarkki totesi vuonna 1996 kirjassaan, että ”vahvuuksien ja ilmoitusten käsittelyssä oli siis epäselvyyksiä, tietysti sekavien olosuhteiden takia. Myöhemmiltä ajoilta ei ole nähtävissä yhteenvetoja. Monimutkainen asia. Sellaista ihmettä ei voi tapahtua, että vielä päästäisiin oikeisiin lukumääriin.” [13]

Kesäkuun 20. päivän taistelun jälkeen prikaatin karkuritilanne oli epäselvä. Joukot olivat hajallaan. Sadat miehet harhailivat Viipurin ja Lappeenrannan välillä etsien yksiköitään. Lappeenrannan tasalta tavatut harhautuneet ja karkurit palautettiin takaisin yksiköihinsä. Tämä vaihe kesti heinäkuun alkupäiviin asti. [14]

Tilanteen sekavuudesta kertoo IV Pataljoonan oikeusupseerin, luutnantti Veikko Maunulan kaksi viikkoa Viipurin taistelujen jälkeen laatima asiakirja, jossa hän kertoo pataljoonasta olleen karkureina ja yksiköstään pitemmäksi aikaa harhautuneena 18 aliupseeria ja 156 miestä. [15] Heistä oli palannut tai palautettu takaisin yksikköönsä 12 aliupseeria ja 94 miestä. Edelleen karkureina ja harhateillä asiakirjan laatimishetkellä oli 6 aliupseeria ja 62 miestä, joka tosin jo oli lähes lopulliseksi jäänyt kadonneiden määrä. [16]

Karkurien ja kadonneiden henkilöllisyys ja lukumäärä alkoi selkiytyä heinäkuun toisella viikolla sotilaiden takaisin palaamisten ja sotilaspoliisiosastojen tekemien palautusten myötä. Elokuun 8. päivänä prikaati julkaisi etsintäkuulutuksen 20.6.1944 Viipurissa kadonneesta 87 sotilaastaan, joiden oletettiin joutuneen vihollisen vangiksi. Aselevon alkaessa, syyskuun alussa, etsintäkuulutuksia täydennettiin pataljoonien antamien tarkempien ilmoitusten perusteella 37 miehellä. [17]

Henkilötutkimuksen tulokset

Tämän tutkimuksen lähtökohdaksi otettiin 20. Prikaatin kaatuneet tai kadonneina etsintäkuulutetut sotilaat syyskuun alussa 1944. Siis tilanne, jossa harhautuneet sotilaat olivat palanneet tai palautettu yksiköihinsä. Myös lähes kaikki karkurit olivat jo kiinniotettuina palautettu yksiköihinsä tai kuulusteluissaan. Jo omaisten sosiaaliturva edellytti kadonneiden tilanteen selvittämistä. [18]

Syyskuun alussa prikaatilla oli tiedossa päiväkäskyjensä ja katoamisilmoitustensa perusteella kesäkuun 20. ja 21.päivien taisteluissa kaatuneina 33 prikaatin sotilasta [19] ja kadonneina 122 sotilasta [20]. Seitsemästä muusta Viipurissa kadonneeksi joutuneesta miehestä ei ole kyseisistä asiakirjoista löytynyt mainintaa [21]. Kadonneina ja kaatuneina oli siis yhteensä 162 sotilasta.

Sotavankiasiakirjojen ja -tutkimuksien sekä kadonneiden henkilökohtaisten sotilasasiakirjojen perusteella prikaatista oli Viipurissa jäänyt sotavangiksi 63 sotilasta. Marras-joulukuussa 1944 ja maaliskuussa 1945 heistä palasi Suomeen 48 miestä. Loput olivat kuolleet vangitsemistilanteen yhteydessä tai sotavankeudessa. Kolme tähän joukkoon kuulunutta teloitettiin antautumistilanteessa tai heti sen jälkeen Viipurissa. Suomalaiset sotilaat joutuivat todistamaan puna-armeijassa esiintynyttä käytäntöä, jonka mukaan huonosti liikkumaan kykenevät ammuttiin niille jalansijoilleen. [22]

Asiakirjatarkastelu osoittaa 85 sotilaan kuolleen Viipurissa: 28 sotilasta katosi vastaiskuissa, 14 vetäytymistilanteessa ja 10 sotilasta muussa taistelutilanteessa; [23] 28 sotilasta kaatui taistelussa ja viisi kuoli ilmapommituksissa. [24] Neljä sotilasta menehtyi suomalaisissa sotasairaaloissa haavoituttuaan Viipurissa. [25] Luvut sisältävät myös 20. Prikaatin Kolmannen Pataljoonan 21. päivän taistelussa kaatuneet 10 sotilasta ja kadonneet kahdeksan sotilasta sekä prikaatille alistetun Erillisen Panssarikomppanian kaksi Viipuriin jäänyttä sankarivainajaa. [26]

Edellä mainituissa tilanteissa kadonneet ja heidän lisäksi viisi sotilasta, jotka oli ilmoitettu kadonneeksi maininnalla ”katosi Viipurissa”, yhteensä 57 miestä, julistettiin myöhemmin virallisesti kadonneina kuolleiksi. Näistä henkilöistä on Sota-arkistosta kahta kadonnutta lukuun ottamatta sotilaskantakortit ja katoamislomakkeet. [27] Mainitun viiden miehen osalta ei ole löytynyt asiakirjoista eikä kirjallisuudesta muuta mainintaa itse katoamistilanteesta. [28]

Kaatuneiden evakuoimiskeskukset lähettivät kaikista 20. Prikaatin kadonneista sotilaista kuolinilmoitukset suojeluskuntapiireille. Tiedot lähetettiin myös lääkintäkeskusarkistoon heinäkuun alussa. [29] Katoamistiedot toimitettiin samassa aikataulussa myös Päämajan Valvontaosastolle. 13. Kaatuneiden evakuointikeskus (peiteluku 8387) on täyttänyt 1./20.Pr:n (peiteluku 2621) antamien tietojen ja oman tunnistamistoiminnan perusteella ilmoituksen sotamies Viljo Hirvon kuolemasta [30].

Viiden vainajan ruumiit tuotiin pois Viipurista, 76 sotilasta jäi taistelukentälle. Tähän lukuun sisältyvät kolme Viipurin sankarihautausmaahan haudattua sotilasta, yksi, joka haudattiin kenttähautaan ja haavoittuneena ”siltojen taakse” jääneet 16 sotilasta. [31] Käytössä olevien tietojen perusteella kaikki haavoittuneet kuolivat Viipurissa. Yksi heistä oli mahdollisesti ollut sotavankeudessa. Kukaan heistä ei palannut Suomeen. [32]

20. Prikaatin kaatuneet ja kadonneet:

– menehtynyt Viipurissa 86
– kadonnut Viipurissa, oletettu joutuneen vangiksi 3
– kuollut sotasairaalassa 4
– osoittautunut karkuriksi 6 [33]
– kuollut sotavankeudessa 15
– kadonnut Viipurissa 1
– palannut sotavankeudesta 48
– yhteensä 163

Yhteenveto

Yhteenvetona voidaan todeta prikaatin 162 kaatuneesta tai kadonneeksi ilmoitetusta sotilaasta 63 joutuneen sotavangiksi ja 90 miestä kuolleen taistelussa tai haavoittuneena. Lisäksi kolmen sotilaan ilmoitetaan kadonneen Viipurissa oletettuna joutuneeksi sotavankeuteen.[34] Yhden sotilaan osalta ei ole minkäänlaista mainintaa katoamistilanteesta tai vangiksijoutumisepäilyksestä. Vankeudesta palasi myöhemmin 47 prikaatin sotilasta. Aselevon alkaessa 20. Prikaatin kadonneiksi ilmoittamista henkilöistä osoittautui kuusi miestä myöhemmin sotilaskarkureiksi.

Jatkosodan Suomen armeijalla oli sangen selkeät tiedot Viipurissa kadonneista sotilaistaan jo heinäkuun toisella viikolla vuonna 1944. Katoamiset oli dokumentoitu organisaation kaikilla tasoilla 20. Prikaatin pataljoonista Päämajaan asti. Erityisen selkeästi asiat olivat taltioitu 15. Kaatuneiden evakuoimiskeskuksen kadonneiden kortistoon, Lääkintäkeskusarkistoon ja Päämajan valvontaosaston luetteloihin sekä hieman myöhemmin puolustusministeriön kuolleeksijulistamistoimistoon. Yksityiskohtaisimmat tiedot katoamisesta kerättiin sotilaan henkilöasiakirjoihin.

jarmonieminen
Vihreät Helsinki

Matkailuyrittäjä (Aarresaaret), everstiluutnantti evp, tietokirjailija, varavaltuutettu, Kaartin Jääkärirykmentin Killan pj.
---------------------------------------------------
Jarmo Nieminen
Everstiluutnantti evp.
S. 14.10.1959
Helsinki
Jarmo on paneutunut Helsingin ympäristö- ja energiakysymyksiin sekä kaupungin kaavoittamiseen, rakentamiseen ja kunnossapitoon. Hänet tunnetaan myös Malmin lentokentän ja Santahaminan puolustajana.
Jarmo on osannut yhdistää kaupunkiasuminen, luonnon, yrittämisen ja maanpuolustuksen. Vuoden 2014 luontokirjaksi valittiin Jarmon kirjoittama ja kuvaama Aarresaaret.
Jarmo haluaa edistää yrittäjien ja maanpuolustuksen toimintaedellytyksiä sekä torjua eriarvoistumista ja syrjäytymistä maassamme. Kunnallispolitiikassa hän on osoittautunut toimeenpanijaksi ja yhteistyön rakentajaksi yli puoluerajojen. Hän ajaa hallintoon selkeitä johtamisprosesseja ilman lehmänkauppoja. Hänet tunnetaan selkokielisyydestään ja päätöksentekokyvystään.
Jarmolla on pitkältä palvelus- ja työuraltaan hankittua elämänkokemus duunarista upseeriksi, yrittäjäksi ja kunnalisvaikuttajaksi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu